Postmodernia puhinaa

Olen hieman ihmeissäni siitä, kuinka järkyttyneitä ihmiset tuntuvat PerSujen vaalimenestyksestä olevan. Jopa tyypillisesti varsin tolkkua tekstiä suoltava lääkäri Antti Heikkiläkin on kiskaissut espressot väärään kurkkuun ja kirjoittaa blogissaan olevansa “järkyttynyt vaalituloksesta“. Mikä tässä nyt ihmisiä niin kauheasti järkyttää? – Ei mikään. Kaikki ovat tosi tyytyväisiä päästessään vähän puhisemaan ja paheksumaan.

Toisekseen hassua on se, miten monet näyttävän reagoivan Persuihin kansanliikkeenä – eli ihan kuin se edustaisi jotain… mutta eihän se edusta yhtään mitään! Persut määrittelee pettymys Eurooppaan ja vanhoihin puolueihin. Mutta pettymys jotain asiaa kohtaan ei vielä määrittele minkäänlaista ideologista pohjaa. Vastaavasti myöskään Persujen vastustaminen ei tee kenestäkään vastuullista, älymystön edustajaa tai kulttuuripersoonaa tai mitään muutakaan, mitä nämä vaalien vaahtopäät ovat viime viikot kailottaneet.

Vaikka lopputuloksena olisi Suomen eroaminen Eurosta, ei Persuilla olisi ollut asiaan mitään osuutta tai arpaa. Mutta ihmiset kaipaavat kaoottisen maailman yksinkertaistamista ja sitähän tämä Soini tarjoilee niin kannattajilleen kuin vastustajilleenkin.

Politiikan tekeminen on todellisten muutosvoimien hyssyttelyä ja sitten niiden perässä hiihtelyä – teatteria. Täytyy olla vähän hölmö, että reagoi näihin(kään) vaaleihin edes tämän blogitekstin vertaa

Miksi en äänestä

Vaikka tämän blogin ensimmäiset kirjoitukset liittyvätkin suorasti politiikkaan, en ole äänestänyt yksissäkään vaaleissa. En usko äänestämisen vaikuttavan mihinkään yhtä paljon kuin äänestämättä jättämisen. Suorat kansanäänestykset jostain asiasta olisivat poikkeus, mutta kun niitäkin tupataan järjestämään niin monta kertaa kuin “oikean vastauksen” saaminen vaatii. Esimerkiksi Euroopan Vakausmekanismista (ks. edellinen kirjoitukseni) pitäisi ilman muuta järjestää suoraselkäinen kansanäänestys.

Äänestäminen ei ole läheskään paras tapa vaikuttaa. En ole vakuuttunut siitäkään, että “vaikuttaminen” ylipäätään olisi jotenkin yleisesti järkevää toimintaa. Minusta niissä ihmisissä, jotka haluavat säännellä toisten ihmisten elämää, on jotain perustavanlaatuisesti vialla. Jos jotain positiivista tähän maailman haluaa kuitenkin tuoda, se on tuotavissa äänestämiseen verrattuna paremmin mm. taiteen, tieteen ja liike-elämän kautta sekä ennen kaikkea siten, että elää rehellisenä itselleen eikä syyttele toisia. Elä ja anna elää!

Minusta äänestäminen on riitti. Itse äänestysvalintaa paljon suurempi merkitys on sillä, että äänestämällä yksilö antaa myöntymyksensä ajatukselle, että äänestäminen ja tämä demokratia olisivat jotenkin relevantteja. Minua nolottaisi äänestää. Se on melkein kuin menisi kumartelemaan jonkun epäjumalapatsaan ääreen. Kieltämättä joskus erehdyn leikittelemään äänestämisen ajatuksella, mutta samalla minussa (onneksi) nousee myös äänestyskrapulan pelko. Ehkäpä mieluiten säilytän “neitsyyteni” tässä asiassa. En kaipaa mitään puolueidentiteettiä.

Puolueet väittelevät turhanpäiväisistä asioista – viilataanko tätä tai tuota veroa ylös prosentti vai alas prosentti, pitäisikö muslimien huivit kieltää tai perustetaanko rekisteri ulkohuusseille? Samalla ollaan kieli ulkona menossa sotimaan amerikkalaisten öljysotia ympäri maailmaa ja maksamassa muiden maiden lainat. Minä saattaisin (ehkä, mahdollisesti, tuskin kuitenkaan) äänestää jotain puoluetta, jos se unohtaisi kaiken muun ja kirjaisi pysyvästi sääntöihinsä ja hallituskysymykseksi yhden ainoan periaatteen: yksilönvapauden lisääminen kaikissa asioissa.

Yhteisöllä (=yksilöä ympäröivät muut ihmiset) on monia keinoja ohjata harhautunutta yksilöä ilman, että siihen tarvitaan sosiaalityöntekijöitä vouhottamaan ja poliisia pamputtamaan. Toki tämä vaatisi ihmisiltä suurempaa osallistumista omaan elämäänsä, kun kaikkea ei voisikaan enää ulkoistaa jollekin instituutiolle, mutta sehän ei olisi lainkaan huono asia. Luulenpa, että siinä olisi itseasiassa ratkaisu masennusepidemiaan. Yksilönvapaus on politiikan keskeisin asia aina, mutta valitettavasti puolueet ja poliitikot eivät ole sen ajamisessa uskottavia.

Ihmiset ajavat aamuisin silmät punaisina pussittaen tehtaalle ja illalla marketin kautta tv:n ääreen ja toistavat tätä niin kauan kuin henki pihisee, mikä osuu yhä paremmin yhteen sen ajan kanssa, joka asuntoalainan maksamiseen menee. Sitten voikin letkut vetää irti. Tietenkin asuntoa varten otetaan 30 vuoden laina, koska kaikkihan tekevät niin. Sekä asunnon alkuperäinen myyntihinta että lopullinen pankille maksetun lainan hinta ovatkin suoraa seurausta keskupankin säätelemästä korosta ja itseasiassa vain piilotettu verotuksen muoto, kuten on samaisesta keskuspankkipolitiikasta seuraava inflaatiokin. Palkkaorjuus + velkavankeus = toimiva yhteiskunta (ei ehkä kansalaisten näkökulmasta, mutta muuten kyllä…).

Valtionhoitajapuolueiden tehtävä on ylläpitää yllä kuvattua asetelmaa ja sumuttaa kansaa. Homma pyörii samalla feudalistis-imperialistisella logiikalla vuosituhannesta toiseen. Suomi on typeryyttään antanut päätösvaltansa omissa asioissaan pois. Valtaosa laeistamme tulee epädemokraattisesti nimetystä EU-komissiosta, EU:n parlamentilla ei ole juurikaan valtaa puuttua niihin eikä kansalliselta parlamentilta oikeastaan edes kysytä. Eli jos äänestämisessä oli joskus jotain järkeä, tänä päivänä ei ole sitäkään vähää. Ihmisfarmin pyörittäminen on iso bisnes, mutta en jaksaisi käydä äänestyskopissa kumartelemassa sitä.

Vaikka tästä kaikesta vuodatuksesta jääkin ehkä hieman kyyninen kuva, olen idealisti. En näe virallista yhteiskuntaa yläpuolellani tai ympärilläni. Yhteiskunta on toisaalla ja siihen voi halutessaan osallistua. Se on peli. Jokainen joka etsii vastauksia kaipuuseensa tuosta pelistä on oleva iäti onneton. Ihminen on yksin – rauhassa – itsensä kanssa, onneksi.

Kun kaikki talousviisaat ovat samaa mieltä

Suomen vastuupotti uudessa kriisirahastossa on 12,6 miljardia euroa (HS 21.3.2011). Jahas, no niin. Mr. Käteinen selitti vaalikeskustelussa viime viikolla, kuinka kaikki maailman talousviisaat ovat sitä mieltä, että totta kai Suomen pitää taata kriisimaiden lainoja. Samalla kun ilmassa on epäilys siitä, että mitenköhän selviämme omista valtion veloistamme, meille uskotellaan että toki nämä läpeensä korruptoituneet kriisimaat saavat taloutensa sellaiseen vetoon etteivät riskit lainkaan realisoidu.

Olemme itsekin kriisiytyneinä takaamassa pahemmin kriisiytyneiden maiden lainoja. Maalaisjärki ja yrittäjän vaisto sen kertoo, että tämä operaatio tulee päättymään katastrofiin – vai pitäisikö sanoa “katais-trofiin”? Joko maamme johtavat poliitikot ovat hölmöjä tai sitten heille on luvattu kivat virat Maailmanpankissa ja muissa puulakeissa, kunhan he saavat meidät ostamaan nuo lainat. Ostamisesta ja myymisestä tässä on kyse, ja joku on juuri tehnyt elämänsä kaupat. Nyt Suomen kansalaisten täytyy ymmärtää, kuinka katkeraa ja kipeää tämä tulee olemaan. Lopullinen kustannus korkoineen ja kaikkineen, mitä tähän liittyy on varmasti ainakin 20 miljardin euron luokkaa, joka tulee muutenkin jo ennätyksellisten velkojemme päälle. Veikkaanpa, että sitoumuksia tullaan jatkossa vielä kasvattamaan reilusti, kun piikki on kerran saatu auki. Ehkä tämä maksaa meille 100 miljardia euroa, ehkä pohjavedet ja kaivannaiset, kuka tietää.

Ymmärtäkää nyt, että tämä on vedätys. Se, että tämä operaatio on nimetty Euroopan Vakausmekanismiksi (EVM), on jo itsessään paljastavaa. Ensinnäkin se, että ylivelkainen ottaa lisää lainaa, ei lisää vakautta. Toisekseen, “mekanismi” for real? Eli EVM muka toimisi suorastaan mekanistisella tarkkuudella ja varmuudella vakauden turvaamiseksi. Tähän päälle ladataan vielä Käteis-ministerin vakuuttelut siitä, kuinka kaikki maailman talousviisaat ovat tästä yhtä mieltä ja vain hölmö väittäisi vastaa. Kyllä mummoa nyt viedään.

Ainoa, mikä meidät tästä pelastaa on kansanvaltainen irtisanoutuminen urapoliitikkojemme tekemistä sitoumuksista. Eli sen verran meiltä täytyy nyt sitä selkärankaa löytyä, että “teemme Islannit”. Ei kai meitä sentään ihan mihin tahansa kävelytetä? EVM:iin ei pidä missään tapauksessa osallistua. Vielä ei ole liian myöhäistä reagoida. EVM:n perustamiseksi Suomen pitää maksaa noin 1,44 miljardia, jonka ensimmäinen erä (noin 700 miljoonaa euroa) erääntyy kesällä 2013. Tuon laskun ja sitä seuraavan “elinikäisen tilauksen” saa jättää maksamatta. Sen kun teemme, saamme olla ylpeitä itsestämme. Muussa tapauksessa sattuu ja pitkään.

Häpeän aiheet politiikassa

Vihreiden Jukka Vahti kirjoittaa, että “perussuomalaisten linjaukset ovat niin epämääräisiä, ristiriitaisia ja käytännössä mahdottomia toteuttaa, että puolueesta tuskin on todelliseksi muutosvoimaksi.” Niin tai näin, eipä taida Vahdin argumentointi paljoa painaa vaalien alla. Persut edustavat varmasti monella tapaa naiivia todellisuudenkuvaa, kuten kaikki ideologiat, mutta selvästikin se vastaa paremmin kysyntään kuin esimerkiksi Vahdin edustama Vihreät, josta on tullut radikaalitaustalleen naureskeleva epämääräinen lifestyle-brändi. Ruohonjuuren kanta-asiakaskortilla lienee enemmän poliittista painoarvoa kuin Vihreiden puoluekirjalla.

Anni Sinnemäen ensimmäinen linjapuhe Vihreiden puheenjohtajana Jyväskylän puoluekokouksessa 16.5.2009 kertoo paljon. Noin 2 minuutin kohdalla Sinnemäki sanoo seuraavasti: “Oma lapseni syntyi vuonna 1990. Seuraavana vuonna kauppa- ja teollisuusministeriö teki jälleen uuden esityksen Vuotoksen altaan rakentamisesta. Vihreät eduskunnassa uhkasivat syömälakolla.” Tämä kirvoitti puoluekokousyleisöltä oikein kunnon raikunaurut.

Nykyvihreiden ja varmasti muidenkin valtaapitävien silmissä aktivismi on siis naurettavaa. Puolueiden pitäisi edustaa kansaa valtiolle, mutta vakiinnuttuaan ne kuitenkin edustavat valtiota kansalle, ja niin on käynyt sossuille, kokkareille, kepuleille, vihreille ja muillekin. Persujen menestyksen syy tulevissa vaaleissa ei olekaan ensisijaisesti ideologian tai poliittisten linjojen sisältö, vaan se että äänestäjien silmissä se näyttää pystyvän toteuttamaan kansanpuolueen perustehtävää eli valtauttamaan kansalaisia. Siinä valossa radikaali tausta olisi suuri ylpeydenaihe, mitä esim. Vihreät tuskin tajuavat hyödyntää. Häpeän tai naurun aiheeksi se muuttuu vain niissä piireissä, joissa valtion virkanimitykset kiinnostavat enemmän kuin kansanvalta.

(En ole Persujen, Vihreiden tai minkään muunkaan puoleen kannattaja.)